Aikuisen mieli teon takana
Jokainen vanhempi haluaa lapselleen parasta ja useimmiten tarkoittaa hyvää. Haitallisten kasvatuksen keinojen käyttämisen takana voidaan tunnistaa aikuisen tavoite ohjata tai säädellä lapsen käytöstä tai tarve ylläpitää ja vahvistaa omaa valta-asemaansa suhteessa lapseen. Aikuinen voi kokea, ettei hänellä ole muita keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Pikkulapsiarki voi olla henkisesti hyvin kuormittavaa ja vanhemmat kokevat uupumusta ja yksinäisyyttä. Väsymys aiheuttaa pinnan kiristymistä ja ärtyneisyyttä.
Vastuu lapsen hyvästä kasvusta ja myönteisen vuorovaikutuksen ylläpitämisestä on aina aikuisella. Väkivaltaa ja laiminlyöntiä tuleekin tarkastella lapsen kannalta haitallisena lapsen ja aikuisen välisenä vuorovaikutuksena. Useimmiten aikuisen tavoitteena on sinänsä hyvä ja toivottava päämäärä, mutta väkivallan ja laiminlyönnin keinoja käyttämällä aikuinen tuleekin opettaneeksi lapselle jotain aivan muuta.
Aikuisen ja pienen lapsen välillä on aina tarveristiriita; aikuisen tarpeet ovat erilaiset kuin pienen lapsen perustarpeet. Pienen lapsen kasvattajan keskeinen tehtävä onkin asettaa lapsen tarpeisiin vastaaminen etusijalle omiin tarpeisiinsa nähden. Lapsen perustarpeisiin vastaaminen aiheuttaa jokaiselle vanhemmalle jossain tilanteessa stressiä. On todettu, että aikuisen stressitason noustessa kuormittavaksi hän kääntyy sitä vastaan, joka aiheuttaa välittömän stressin. Usein välitön stressin aiheuttaja on lapsi.
Väkivallan ja laiminlyönnin keinoja kasvatuksessaan Suomessa käyttävät erityisesti pienten lasten vanhemmat. Haitallisia kasvatuskeinoja kohdistuu eniten 3-6 – vuotiaisiin lapsiin ja toiseksi eniten pieniin, alle 3 -vuotiaisiin lapsiin. Pienten lasten kasvuun kuuluvat kehitystehtävät, kuten esimerkiksi ensimmäiset irtautumisen ja itsenäistymisen tehtävät voivat aiheuttaa vanhemmissa erityisen haastavia tunteita ja stressiä. Myös lapsen temperamentti voi haastaa aikuisen etenkin silloin, jos lapsen ja aikuisen temperamentit ovat keskenään hyvin erilaiset.
Jotta kasvattaja pystyy turvallisesti vastaamaan lapsen tarpeisiin eri ikäkausina, on hänen tärkeä tuntea, mitä lapsen kehityksessä missäkin iässä tavallisesti tapahtuu. Kasvattajalla voi olla virheellinen käsitys esimerkiksi siitä, millaisia taitoja ja osaamista on kaksivuotiaalla lapsella tai mitä viiden vuoden ikäiseltä voi vaatia. Lapseen kohdistuva väkivalta tai laiminlyönti voi kummuta aikuisen turhautumisesta lapseen silloin, kun lapsella ei kehityksensä puolesta ole valmiuksia ja kykyjä vastata aikuisen vaatimuksiin.
- Osa aikuisista on sitä mieltä, että väkivallan ja laiminlyönnin keinot ovat kasvatuksessa sallittuja ja toimivia ja käyttävät niitä tietoisesti ja johdonmukaisesti arjessaan.
- Osa aikuisista ei riittävästi tunne ja ymmärrä lapsen normaalia kehitystä ja kehitystehtäviä ja tulee tahattomasti käyttäneeksi lapsen kannalta haitallisia keinoja.
- Silloin, kun aikuinen on itse lapsena kokenut väkivaltaa tai laiminlyöntiä, hänellä on suuri riski siirtää toimintamalleja suoraan ja tiedostamatta myös omaan toimintaansa kasvattajana. Aikuinen toimii ristiriitatilanteissa niin sanotusti ”selkäytimestä”.
- Lapseen kohdistuvan kasvatuksellisen väkivallan ja laiminlyönnin taustalla voi olla esimerkiksi aikuisen mielenterveyteen tai päihteidenkäyttöön liittyvä ongelma tai muu kriisi, esimerkiksi ero.
Väkivalta ja laiminlyönti siirtyvät sukupolvelta toiselle
Lapsen ruumiillinen kurittaminen on ollut sallittua suomalaisissa kodeissa vuoteen 1984 saakka. Tuolloin väkivallan ja laiminlyönnin keinot kasvatuksessa olivat laajasti hyväksyttyjä ja vanhempia jopa kannustettiin niiden käyttöön. Koivuniemen herra, korvapuustit ja luunapit ovat omasta lapsuudesta tuttuja monelle pienen lapsen vanhemmalle. Lasten kotikasvatusta leimasivat pitkään ankaruus, kuri, ehdoton auktoriteetti ja häpeällä kasvattaminen.
Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa on perinteisesti pidetty tärkeänä päämääränä lapsen mahdollisimman varhaista itsenäisyyttä. Hyvin pientenkin lasten on odotettu suoriutuvan yksin ja pärjäävän omillaan. Vallitseva ajattelutapa on ollut, että toisten tarvitseminen ja avun pyytäminen ovat osoituksia heikkoudesta ja siten hävettävää. Vuorovaikutukselle on ollut tyypillistä välttelevä suhtautuminen tunteista puhumiseen ja etenkin negatiivisten tunteiden jakamiseen. Nämä ajattelutavat ovat leimanneet myös lapsen ja vanhemman välistä suhdetta.
Asenteet lapsia ja kasvatusta kohtaan ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet, mutta muutos on hidasta. Moni tämän päivän pikkulapsen vanhempi on elänyt oman lapsuutensa aiemmin kuvatussa kasvuympäristössä. Myös isovanhempien asenteet ja neuvot voivat ohjata kasvatusta. Samalla tiedetään, että vanhemman lapsuuskokemukset värittävät omaa vanhemmuutta ja keinoja toimia etenkin ristiriitatilanteissa. Näin syntyy ylisukupolvinen kierre, jossa lapsen kannalta haitallisen kasvatuksen ja vuorovaikutuksen tavat siirtyvät aina seuraavalle sukupolvelle.